Chapter Text
Herääminen
…...
Jokin kosketti otsaani.
Kylmää, märkää.....
…....
Aloin havaita ympäristöäni.
Pehmeää..... Makasin sängyssä.
Tunsin tyynyn pääni alla, painavan peiton ylläni.
Nenää kutittaa.
Nostin kättäni ja kolautin itseäni leukaan.
Auts.
Tuntoaisti selkeästi toimii.
Käänsin päätäni tyynyllä.
Pehmeä, hyvin pehmeä tyyny.
”Untuvia” häilähti mielessäni.
Se selittää nenän kutisemisen.
Aloin tunnustella ympäristöäni tarkemmin.
Sivelin sormillani peitettä.
Tunsin lakanan sileyden, sitten täkin tikkaukset.
Outoa, ei pussilakanaa
Kuulin vaimeita ääniä.
Linnun sirkutusta.
Jotain putosi tai meni rikki jossain kaukana.
Äänet olivat pehmeitä ja tukahtuneita, aivan kuin pitkän matkan tai monen materiaalikerroksen takaa.
Yritin avata silmäni.
Luomet tuntuivat liimautuneen yhteen, silmäluomet painavat kiloja.
Hieroin luomiani ja lopulta sain raotettua silmiäni.
Ripsien välistä erottuva ympäristö sai minut reväyttämään silmäni levälleen.
Et todellakaan ole enää Kansasissa, Dorothy.
Makasin suuressa sängyssä huoneessa, joka mahduttaisi sisäänsä entisen kotini.
Ensimmäinen ajatukseni oli sinisyyden määrä.
Vuodevaatteet olivat siniset.
Seinät olivat vaaleansiniset.
Verhot suurissa ikkunoissa olivat tummansinistä samettia, samaa materiaalia kuin vuoteeni peite.
Lattialla oleva suunnaton matto oli tummansinisen ja kerman kuvioima.
”Tämän huoneen sisustajalla on selkeästi ollut hyvä värisilmä sävyjen suhteen, ja pohjaton lompakko mistä kahmaista”, ajattelin.
Nousin varovasti istumaan ja katselin tarkemmin ympärilleni.
Vasemmalla on ovi, vastapäätäni toinen.
Vastapäisen oven vasemmalla puolella on rivi tummapuisia kaapinovia.
Oven oikealla puolella on pieni kirjoituspöytä tuoleineen.
Vuoteen vasemmalla puolellä on yöpöytä ja sininen nojatuoli.
Oikealla puolellani on seinällinen korkeita, leveitä, moniruutuisia ikkunoita.
Sängyn oikealla puolella on peilipöytä ja käsinojaton, matalaselkäinen tuoli.
Kaikesta huokui laatu ja hyvä maku.
En ollut eläissäni ollut näin ylellisessä tilassa.
Vastaavaa olin nähnyt vain televisio-ohjelmissa, joissa esitellään Ruotsin tai Englannin hovia tai aatelisten kartanoita.
Pyörittelin olkapäitäni ja venyttelin. Nikamat ruksahtelevat tutusti, mutta mihinkään ei suoranaisesti sattunut. Olin vain jäykkänä.
Painoin leuan rintaa vasten ja asetin käteni takaraivolle. Hidas venytys sai veren kiertämään, ja tuttu aamurutiini vaimensi herännyttä huolestumistani.
Korva olkapäätä kohti, venytys.
Toinen suunta, sama juttu.
Lihaskireyden helpottuessa tuntui kuin ajattelukykynikin olisi lauennut pidäkkeistään.
Venytin molemmat käteni kohti fasettikuvioista kattoa.
Katseeni seurasi käsiäni, ja tajusin jotain.
Laskin kädet ja tarkastelin kynsiäni.
Punainen kynsilakka oli lohkeilematon, mutta kasvuraja oli puolessa välissä kynsipetiä.
Milli viikossa tarkoitti, että olin ollut tajuttomana ainakin neljä viikkoa.
Mitä helkkaria minulle on tapahtunut!
Missä pirussa minä olen?
Ja miksi minä en muista mitään!?!
Ajatukset singahtelivat päässäni, kun heitin peitteen syrjään ja laskin paljaat jalkani matolle.
Otin varovasti tukea yöpöydästä ja nousin seisomaan.
Lonkkanikamat narisivat vastalauseitaan, ja polveni tutisivat.
Lysähdin nojatuoliin keräämään voimia.
Tämä ei selkeästi ole sairaala, se on varmaa.
Täällä on liian kaunista ja kallista, enkä koskaan ole kuullut sairaalasta, jossa potilaat puettaisiin näin.
Sivelin uteliaana yöpukuani. Pitkä, pitsikauluksinen kaapu on kermanväristä silkkiä ja hihansuita, helmaa ja miehustaa koristavat puhtaanvalkeat pitsit. Hihat ovat lyhyehköt, vain hieman kyynärpäideni alle, ja seistessäni huomasin helman ulottuvan vain säärien puoliväliin. Tämä vaate oli selkeästi tarkoitettu jollekulle lyhyemmälle kuin minä.
Otin tuolin käsinojista tukevan otteen, ja kampesin itseni uudelleen ylös.
Olo oli yhä heikko kuin vastasyntyneellä kissanpennulla, mutta ainakin tunsin pysyväni pystyssä. Vasemmalla oleva ovi oli suljettu, eikä kahva kääntynyt yrittäessäni. Joko lukko oli liian jäykkä, tai sitten, mikä todennäköisintä, ovi oli salvattu ulkoapäin. Oven riuhtominen ei auttaisi asiaa, joten jatkoin kierrostani huoneen ympäri juoksuttaen sormiani pitkin seinää.
Vaatekaappien ovet olivat tummaa, kaiverruksin tyylikkäästi koristeltua puuta. Aukaisin ensimmäisen kaapin, ja löysin oven sisäpinnalta täysikokoisen peilin.
Kuva edessäni oli järkytys.
Ei ihme, jos kunto tuntui loppuvan jo sängystä noustessa. Olin hukannut jonnekin ainakin kymmenen kiloa painoa, lonkkaluuni ja solisluuni törröttivät esiin kuin kirveen terät ja silmäni olivat vajonneet tummiin kuoppiin.
Olin kalpea, hyvin kalpea. Olen luonnostaankin vaaleaihoinen, juuri sitä ärsyttävää tyyppiä joka kesäisin vain palaa eikä vahingossakaan rusketu, ja joutuu olemaan varjossa niinä harvoina suomalaisina hellepäivinä kun koko muu kansakunta muuttaa pitkälleen puistoihin ja pihoille imemään joka säteen harvinaisesta herkusta.
Mutta nyt ihostani oli hävinnyt se vähäinenkin sävy, kevyt kullan hehku joka sai minut näyttämään terveeltä ja elävältä. Ihoni oli kuin monistepaperia, sävytön, eloton, himmeä.
Menisin kauhuleffan hahmosta.
Poskipääni näyttivät naurettavan korkeilta kuopalle painuneiden poskieni yläpuolella, ja oliivinvihreät silmäni näyttivät suurilta ja himmeiltä, kuin nääntyminen olisi kuivattanut niistä kaiken elollisen.
Nielaisin palan kurkustani.
Mitä minulle ikinä olikaan tapahtunut, se oli ollut vakavaa. Ei tähän kuntoon päädytä flunssan tai vastaavan vuoksi. Olinko joutunut onnettomuuteen, tai oliko tupakointi lopultakin aiheuttanut keuhkosyövän ja olin nyt jonkinlaisessa parantolassa hoitojakson jäljiltä?
Ravistin päätäni.
Kaikki selviäisi, kunhan löytäisin jonkun ihmisen, joka kertoisi minulle.
Niin kauan kuin olin yksin, voisin käyttää ajan hyödyksi ja jatkaa paikkojen tutkimista.
Seuraava kaapinovi paljasti pinon vaatteita. Mustat farkut, kirkkaanpunainen t-paita ja mustat alusvaatteet. Niitein koristellut mustat bootsit kaapin pohjalla ripustimessa riippuvan mustan nahkatrenssin alla.
Minun vaatteeni.
Tutkin vaatteita tarkemmin.
Jokainen vaatekappale oli puhdas, jopa kengät oli kiillotettu.
Farkkujen oikeassa reidessä oli suuri, hankautunut alue, kuin olisin laskenut kyljelläni jyrkkää, asfaltoitua rinnettä alas. Pikainen tarkistus paljasti vastaavan vahingon nahkatakkini oikeassa kyljessä ja hihassa. Olinko joutunut onnettomuuteen?
Tutkin takin taskut.
Hurraw´in huulirasva.
Kaksi huulipunaa, toinen näköjään Joe Blascon True Red ja toinen Lumenen nude.
Pari ruttuista ostoslistaa.
Musta nahkahansikas.
Pieni peltirasiallinen fisherman´s friend-kurkkupastilleja.
Laitoin pastillin suuhuni ja jatkoin inventaariota.
Toisesta taskusta löytyi hansikkaan pari, puuteri, nenäliinapaketti ja nappikuulokkeet.
Kaikki tuttua. Ei mitään, mikä selittäisi mitä oli tapahtunut.
Povitaskusta löytyi Westin savukeaski. Ihanaa.
Rasiassa oli kolme savuketta ja pieni bic´in sytytin.
Tungin tavarat savukeaskia lukuunottamatta takaisin takin taskuihin ja avasin viimeisen kaapinoven.
Muuten tyhjässä kaapissa roikkui vihreä aamutakki.
Vaatekappale oli suorastaan ällistyttävä.
Tumman pullonvihreä, silkkinen aamutakki ylettyi päälläni liki lattiaan, hihat peittivät kämmeneni ja leveät hartiat roikkuivat olkapäilläni.
Tämä oli selkeästi miehelle tehty vaate.
Avasin peilillisen kaapinoven ja katsoin itseäni.
Pehmeä vihreä silkki myötäili vartaloani aistillisesti, ja helmaan kirjailtu lohikäärme kiersi jalkojani aaltoillen kankaan mukana kuin elollinen olento.
Pitkä vihreäsilkkinen vyö ja tasku.
Nostin hupun pääni yli ja huomasin ohuen tikkivuorin jatkuvan hupun sisällä. Vaate olisi varmasti ihastuttavan lämmin kylminä päivinä.
Jätin kaavun päälleni, laitoin savukkeet taskuun ja suljin kaapinovet.
Huoneen toinen ovi johti kylpyhuoneeseen.
Valkoinen laattalattia.
Messinkiset hanat lavuaarin ja kylpyammeen yläpuolella, kaksi kummassakin.
Outoa, ja vanhanaikaista. Ja englantilaista. Muistin lukeneeni, kuinka englantilaiset olivat äänestäneen vedensekoittajan vuoden pahimmaksi turhakkeeksi.
Makunsa kullakin.
Oi, tassuamme. Amme näytti niin syvältä ja pitkältä, että mahtuisin varmasti siihen kokonaan.
Suomessa on saunoja enemmän kuin autoja, ja suihku on yleisin peseytymistapa, mutta ammeita on vain harvoissa asunnoissa. Tuota on päästävä testaamaan.
Kesämökin puulla lämmitettävä palju on lähimpänä kylpyammetta, johon minulla on mahdollisuus, ja ajatus kuumasta kylvystä ilman pakollisia hyttysiä tuntui herkulliselta.
Hetkinen.
Suihku.
Täällä ei ole suihkua.
Omituista.
Tosin lattia oli kuusikulmaista laattaa, hanat olivat koristeellista messinkiä ja tassuamme... Ehkä sisustaja oli ihastunut 1800-luvun tyyliin ja halusi pitää kylpyhuoneen mahdollisimman autenttisena. Millaiset wc´t silloin oli? Täällä ainakin on onneksi vesivessa, vaikka vesisäiliö onkin katonrajassa ja vedin on ketjun päässä.
Hillitsin haluni tutkia seinähyllyllä olevaa purkkirivistöä ja palasin makuuhuoneen puolelle.
Tummapuinen kirjoituspöytä hopeisilla vetimillä.
Tämä huonekalu on varmaan maksanut mansikoita.
Kiillotettu pinta heijasti hahmoni, ja kevyesti kiehkuroidut vetimet kutsuivat tutkimaan laatikoita.
Kermanväristä kirjepaperia. Painavaa ja paksua, ei mitään rihkamakauppalaatua.
Kirjekuoria samasta materiaalista.
Kaksi pientä, pohjasta leveää pulloa. Vieressä rasiallinen kynänteriä ja muutamia eri materiaaleista valmistettuja kynänvarsia.
Mielenkiintoista.
Harrastikohan huoneen alkuperäinen omistaja kalligrafiaa?
Viimeisessä laatikossa oli pahvirasiallinen huokoista paperia. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa, mutta mustepullot ja kynänterät muistaessani arvelin paperin olevan imupaperia.
Istahdin kirjoituspöydän tuolille ja nojasin kyynärpäitäni pöytään.
Ajatukseni pyörivät ympäriinsä.
Huone oli kaunis, tilava ja ilmeisen hyvällä maulla -ja rahalla- sisustettu. Mutta täällä ei ollut sähköä.
Katon lamppu oli kynttelikkö, kirjoituspöydällä oli viisipaikkainen kynttilänjalka ja yöpöydällä yhden kynttilän jalka, jossa oli sormelle lenkki, ilmeisesti kantamista varten.
Kylpyhuoneen seinälampetit olivat öljylamppuja, sillä näin säiliön ja sydämen, jonka pituutta saattoi säädellä pyöritettävästä nupista.
Missään ei kuulunut ohutta hurinaa, johon olin tottunut sähkölaitteiden ympäröimässä kodissani. Seinänvierillä ei ollut pistorasioita.
Hiki kihosi niskaani.
Paniikki alkoi nostaa taas päätään.
Missä minä olin?
Nyyhkäisin ja soimasin itseäni.
Nyt ei ollut aika saada mitään lapsellista hysteriakohtausta.
Läimäytin kämmeneni pöydän pintaan, ja annoin tärähdyksen selvittää päätäni.
Niillä korteilla pelataan, mitkä on jaossa saatu.
Tällä hetkellä tosin vaikuttaa siltä, että pakka on outo, enkä tunne pelin sääntöjä, mutta kaikki selviää, kunhan joku tulee ja saan selityksen.
Nyt saatoin vain odottaa ja pitää karkailevan mielikuvitukseni ruodussa.
Parkuminen ei auttaisi mitään.
Kaipasin jotakin tuttua ja turvallista tekemistä.
Ikkunat olivat korkeat, ja jokaisen edessä olis syvennys, kuin ikkunalauta seinän sisässä.
Seinien täytyi olla hämmästyttävän paksut, sillä leveät puiset tasot olivat riittävän syvät vaikka istua.
Löysin ikkunan, jonka alareunassa oli avattava ruutu. Avasin hakasen ja päästin puutarhalta tuoksuvan ilmavirran sisään. Jossain lähellä oli ruusuja, tuoksu kantautui selkeästi nenääni.
Istahdin ikkunalaudalle ja keräsin aamutakin helmat takamukseni alle pehmikkeeksi. Laihtuminen oli vienyt kaiken lihan ruumiistani, mutta ainakin saatoin lohduttautua sillä, että jos jokin, niin takapuoleni palautuisi ensimmäisenä ennalleen...
Avasin askin ja sytytin savukkeen. Tuttu tuoksu leijaili suortuvana ilmaan, ja nikotiini kohisi päässäni. Oli tämä parantola tai ei, tupakasta en suostunut luopumaan. Mitä tekisin sen jälkeen kun viimeisetkin olisi poltettu, olisi sen ajan murhe. Nyt nojasin päätäni seinään ja nautin tunteesta, kun kevyesti mentholinmakuinen savu täytti keuhkoni.
Jokin kiinnitti huomioni. Oven ulkopuolelta kuului hiljaiset askeleet.
Kalahdus ja loksahdus kielivät jonkun olevan ovella.
Karistin tuhkaa avonaisesta ikkunasta ja käännyin katsomaan ovelle.
Ovenkahva kääntyi hitaasti, ja sisään astui mustapukuinen mies.
Tulija oli hoikka, suoravartinen hahmo jonka mustien hiusten lomasta minua katsoivat hämmentävän terävät, ruskeanpunervat silmät.
Katselin tulijaa uteliaana. Mies oli pitkä, pukeutunut hännystakkiin, jollaisia olin nähnyt historiallisten sarjojen hovimestareilla ja hopeiset kellonvitjat rinnallaan. Vanhanaikainen vaatetus ja jäykkä ryhti eivät pystyneet peittämään sitä tosiasiaa, että henkilö oli harvinaislaatuisen komeaa katseltavaa. Tajusin tuijottavani, ja käänsin katseeni poispäin kiskoen samalla yöpuvun helmaa peittämään paljaat polveni.
En ole nolostelevaa sorttia, mutta puolipukeisuuteni sai minut tuntemaan itseni altavastaajaksi toisen viimeistellyn asiallisuuden edessä.
”Olen iloinen nähdessäni, että voitte paremmin” mies sanoi pehmeällä äänellä.
Englantia, ajattelin hämmentyneenä. Miksi hän puhuu englantia?
Vastasin kuitenkin kankeasti samalla kielellä.
”Voin hyvin, kiitos. Saanko kysyä, missä olen ja mitä teen täällä?”
”Olette Lontoon lähistöllä Phantomhiven kartanossa. Löysimme teidät kuukausi sitten tiluksille johtavalta tieltä tajuttomana. Olette siitä lähtien ollut tiedoton, ja nuori Jaarli on ollut hyvin huolissaan vuoksenne.”
”Jaarli...?”
”Kyllä, Jaarli nimenomaan pyysi varmistamaan, että saatte parasta mahdollista hoitoa. Aloimme kuitenkin jo menettää toivoamme, sillä ette heränneet syömään eikä tajutonta ole helppo ruokkia.”
Se siis selitti laihtumiseni, muttei sitä miksei minua viety sairaalaan jossa olisin voinut saada ravintoa suonensisäisesti.
”Miksi ette toimittanut minua sairaalaan?”
Hovimestari katsoi minua pitkään.
”Halusimme teidän jäävän henkiin.”
Tuijotin miestä. Pelottava aavistus alkoi itää takaraivossa.
Ajatukset singahtelivat päässäni.
Huono sairaanhoito.
Miehen vaatetus.
Sähköttömyys.
”Mikä päivä nyt on?”
”28 heinäkuuta vuonna 1889.”
Painoin pääni polviin.
Näkökenttäni muuttui hämäräksi.
”Vuonna 1889........”
Kuulin vaimean manauksen maailman pimetessä ympärilläni.