Chapter Text
Kylmänkolea Hengfors eli omaa äänekästä, rahisevaa elämäänsä: torikauppiaiden huutoja, kenkien kopinaa, rattaiden kolinaa. Jaskier kulki hyräillen jotain, joka ei halunnut olla sen enempää laulu kuin pelkkä tapa täyttää askelten välejä.
Hän oli ohittamassa toria, kun huomasi jonkun kävelevän kohti. Harteikas nuori nainen, ison temerialaisen miehen kokoinen, hiukset sidottu taakse.
Jaskier hidasti aavistuksen. Hän ei ollut puhunut Gjertan kanssa sen jälkeen, kun oli joutunut myöntämään, ettei ehkä saisikaan hankittua luvattuja kankaita.
"Jaskier!" Gjerta heilautti kättään ja asteli hänen luokseen.
"Näytät... vahvalta", Jaskier sanoi ja yritti pakottaa hymynsä näyttämään vähemmän siltä, että se taisteli kuolemaa vastaan. "Hyvältä kaikilla mahdollisilla tavoilla."
"Niin sinäkin", Gjerta naurahti. "Tai ainakin paremmalta kuin silloin, kun viimeksi näin sinut. Silloin olit ihan kalpea."
Jaskier rykäisi. "Hetken aikaa minä todella pelkäsin."
Hetki venyi. Hän ei tiennyt, miten aloittaa.
Mutta Gjerta pelasti hänet.
"Zoltan aikoo hankkia minulle ne kankaat", tyttö sanoi. "Sanoi, että tekee kaiken tarvittavan ja jos se ei riitä, niin vähän yli."
"Minun ei ehkä olisi pitänyt luvata liikoja", Jaskier hieraisi niskaansa.
"Ei se haittaa", Gjerta hymyili. "Mutta minä... minä haluaisin kuulla lisää sinun laulujasi. Olen kuullut vasta yhden."
"Lauluja? Minun... lauluja?"
"Niin", Gjerta hymyili. "Se oli niin kaunis. Minä haluaisin kuulla lisää."
Jaskier suoristi selkänsä, työnsi hiussuortuvan korvan taakse ja hymyili pehmeämmin.
"Minä esiinnyn tänään. Punaisessa koirassa. Ei mikään suuri tila — pelkkä kuppila sataman puolella, mutta akustiikka on... siedettävä."
"Voisinko tulla kuuntelemaan?" Gjerta innostui.
"Minä juuri ajattelin toivoa sitä", Jaskier sanoi. "Esitän siellä pari uutta balladia. Ehkä yhden, jonka kirjoitin... vuoriston jälkeen."
"Minä tulen", Gjerta hymyili. "Totta kai tulen."
Jaskier tunsi äkisti, että illasta tulisi joko upea tai täydellinen katastrofi.
Ei se haitannut.
Hänellä oli kuulija, joka ei pitänyt hänen laulujaan vitsinä.
* * *
Kuppilan ovi narahti kuin olisi valittanut jokaisesta vuosikymmenestä erikseen. Sisällä ilma oli paksua: hikistä, savuista ja oluenmakeaa. Joku huusi lisää juomaa, joku nauroi tavalla, joka lupasi tappelun viimeistään tunnin sisällä.
Jaskier viritti luuttuaan nurkassa, joka ei ollut lava, mutta jossa oli ainakin yksi ehjä tuoli ja puolikas kynttilä. Kapakan isäntä kävi sanomassa: "Ala soittaa, kun porukka on juonut itsensä kuuroiksi!"
Jaskier hymyili hermostuneesti mutta toiveikkaana. Kapakkakeikka oli aina arpapeli: parhaimmillaan laulun voitto, pahimmillaan olutta sylissä ja katkeraa nalkutusta luutulle.
Hän huomasi Gjertan ovensuussa. Tämä seisoi hetken paikallaan, silmät sopeutuen hämyyn, hiukset kosteina ja siististi sidottuina, yllään arkinen paita. Tyttö etsi paikkaa ja huomasi yhdessä pöydässä neljä nuorta naista. Hänelle tehtiin tilaa.
Naiset istuivat tiiviisti, kuin suojaten toisiaan meluisan kapakan keskellä. Nuoria, herkän näköisiä - mutta eivät hennolla, linnanherran-tyttären tavalla. Karkeat vaatteet, vahvat hartiat, kädet, jotka kertoivat työstä, eivät salonkikasvatuksesta.
Jaskierin sydän otti pienen iloisen loikan.
Viisi nuorta naista.
Hän rullasi hihansa ja astui heidän pöytänsä luo.
"Hyvää iltaa, armaat neitoset!" hän aloitti ja teki pienen, liioitellun kumarruksen — juuri sen verran, että hiussuortuva heilahti näyttävästi. "Minä olen Jaskier — Oxenfurtin yliopiston lahja musiikille, Kaedwenin vuoriston kuiskausten kirjuri—"
"Soita meille", Gjerta hihkui ja taputti käsiään. Hän ei näyttänyt pystyvän pysymään penkillä. "Soita meille jotain kaunista."
"No mutta", Jaskier hymyili. "Se on minulle suuri kunnia, arvon neidot. Mutta jos sallitte, niin kertokaa toki, keiden seurasta saan nauttia tänä iltana."
"Liva", tyttö sanoi nopeasti ja väläytti leveän, ronskin hymyn.
"Mirja", sanoi seuraava, tummahiuksinen ja vakava, mutta silmissä kipinöi odotus.
"Minä olen Hilla!" kiljahti kolmas, posket jo valmiiksi punaisina ja sormet hermostuneesti pöydän pinnalla.
Pöydän viides tyttö oli ujompi. Hiukset olivat takkuiset, suusta puuttui toinen etuhammas. Hän hehkui punaisena ja yritti saada ääntä ulos.
"Raina..." hän lopulta kuiskasi.
"Raina", Jaskier toisti lempeästi. "Se on kaunis nimi."
Tyttö punastui, niiskaisi ja hymyili vinosti.
Gjerta nojautui hieman eteenpäin. "Se nuotiolla kuultu balladi... minä... me... olisi ihana kuulla se uudestaan. Tai mitä tahansa sellaista."
Jaskier hymyili. "On ilo ja kunnia saada näin hieno yleisö eteeni — viisi nuorta naista, kaikki kauniita kuin... no, kuin Hengforsin syysmyrskyn jälkeiset ensimmäiset auringonsäteet."
Naurahtelua ja kikatusta.
"Neitoset", hän lausui teatraalisesti, "minä soitan teille tänään kaikkein kauneimman balladini."
Kiljahduksia.
Jaskier hengitti kerran syvään.
Meteli ei oikeasti hiljentynyt, mutta se tuntui pehmenevän ja vetäytyvän askeleen kauemmas.
Hän kosketti kieliä.
* * *
Jaskier johti pientä naisjoukkoa kuin kapellimestari. Tytöt nauroivat oikeissa kohdissa, nyyhkyttivät herkästi, lauloivat mukana vaikka sanat karkasivat - ja ennen kaikkea: he kuuntelivat.
Hän lauloi kepeän kapakkatanssin, jonka sanoituksessa viattomuus ja kaksimielisyys kulkivat häpeilemättä käsi kädessä. Viisi nuorta naista hänen ympärillään kikattivat, huitoivat käsillään ja yrittivät pysyä tahdissa - usein epäonnistuen, mutta sitä suuremmalla riemulla.
"Sydämeni kuulkaa, se paukkuu kuin tynnyri!" Jaskier lauloi ja iski silmää.
"O-oh, paukkuukin!" tytöt hoilottivat mukana.
Tällaista yleisöä varten hän halusi laulaa: seurue nuoria naisia kevyessä nousuhumalassa, vilpittömiä ja valmiita sulamaan jokaisen soinnun mukana.
Gjerta oli samanlainen kuin muut neljä. Hän ei tiennyt laulujen sanoja, mutta yritti silti pysyä mukana ja kun sanat karkasivat, hän nauroi itselleen kuin sekin olisi kuulunut kappaleeseen.
Kapakassa oli tietysti muutakin meteliä: huutoa, naurua, lasien kilinää. Joku kaatoi olutta lattialle, joku takoi pöytää nyrkillä.
"Ole nyt jo hiljaa, bardi!" joku rähisi.
"Lopeta jo nuo nyyhkybiisit!" toinen huusi.
Naiset Jaskierin ympärillä kääntyivät ja mulkoilivat, mutta eivät sanoneet mitään.
Jaskier jatkoi hymyillen, koska bardit tekevät niin.
"Tytöt on niin märkiä, että vuotavat silmistään!" joku huusi.
Naurunremakka täytti puolet kapakkaa.
Gjerta laski tuoppinsa. "Pidä nyt turpasi kiinni!" hän huusi kirkkaalla, nuoren naisen äänellään. "Tai laitan sinut vollottamaan!"
Huutelijaporukka repesi entistä kovempaan nauruun.
"Jo on tytöllä iso suu!"
"Iso suu, väljä värkki!"
"Aina saa tulla yrittämään!"
Kapakka räjähti nauramaan.
Gjerta nousi penkiltä. Naiset hänen ympärillään nousivat yhtä aikaa.
Jaskier nielaisi. Hän muisti liian hyvin sen, miten edellinen kapakkatappelu Gjertan kanssa oli päättynyt.
Gjerta lähti kävelemään huutelijoiden seuruetta kohti. Miesporukka hiljeni. He eivät olleet arvanneet, kuinka iso se heidän ajattelemansa "pikkutyttö" oli.
"Haha!" Gjerta nauroi pilkallisesti isoon ääneen. "Nyt olikin niin pieniä poikia, ettei tarvinnut kuin nousta seisomaan, niin leipälävet meni umpeen!"
Naiset puhkesivat nauruun.
"Siinä meillä on oikeat vellihousut!" he nauroivat.
"Värkki on niin pieni, ettei löytäisi pinseteilläkään!"
"Ja nyt se on imeytynyt sisuksiin, että joutuisi sormin koettaa vetää sitä ulos!"
Remakka nauru täytti kapakan.
"Meikäpoika ei naisia lyö", mies sanoi ja perääntyi puoli askelta.
"Ei tuollainen nassikka siihen pystyisikään!" Gjerta nauroi räkäisesti.
Kapakka ulvoi naurusta.
Miehen kasvoilla kiersi punan ja häpeän sekoitus, joka ei luvannut hyvää. Älä tee sitä, Jaskier hoki mielessään. Älä ala tapella. Anna olla.
Mies astui askeleen lähemmäs - uhkaavasti.
"Lopeta nyt hyvän sään aikana", hän murahti. "Ei sinusta ole minua hiljentämään."
"Annas kun näytän."
Gjerta tarttui miehestä kiinni, kiskaisi rajusti ja heitti lonkan yli. Miehen jalat pyyhkäisivät ilmaa ja osuivat melkein kattoon. Hän mätkähti lattiaan niin kovalla voimalla, että lattialankut tärähtivät ja Jaskier tunsi sen jalkapohjissaan.
Kapakka hiljeni.
Mies ei liikkunut.
Jaskier kauhistui. Mies oli lentänyt lattiaan sellaisella voimalla, että oli menettänyt henkensä!
Mutta sitten kuului pieni inahdus. Sitten ähkäisy.
Mies kömpi ylös, kasvot punaisina. Hän mutisi jotain ja pakeni kapakasta seurueineen.
Kapakka alkoi jälleen täyttyä äänistä.
"Juuri noin! Siitäs sai!" naiset nauroivat palatessaan takaisin pöytään.
"Jos me halutaan kuunnella rauhassa, niin me kuunnellaan rauhassa."
"Minä en halua, että kukaan pilaa sitä."
Naiset istuivat pöytään ja katselivat Jaskieria.
"Jatka vain soittamista, luuttuniekka!" he hihkuivat ja taputtivat käsiään. "Se on niin ihanaa! Soita meille, laula meille!"
Jaskier hymyili hermostuneesti, mutta lämmöllä.
"Hyvä on, hyvät naiset", hän sanoi. "Tämä seuraava on... rauhallisempi. Lupaan, ettei kukaan lennä lattiaan sen aikana."